Rakas Tietokone,
Olen pahoillani. Minä ihan totta unohdin sinut. Unohdin, vaikka olen kanssasi lähes kaikki hetkeni. Vaivuin olemisesi selvyyteen, tein sinusta näkymättömän ja kuulumattoman. Kulutin sinua.
Sinäkin olet kyllä kuluttanut minua.
Muistin sinut yllättäen tänään ja heräsin, koska kirjailija ilmestyi minulle. Hän istui viistottain minusta toisella puolella metrojunan käytävää. Istuimme siis toisiamme ohittaen. Tunnistin hänet klassisesta kirjailijahabituksesta, josta ehkä tuonnempana lisää, mutta erityisesti siitä, että hän kirjoitti.
Minulle valkeni, että kirjailija kirjoittaa. Hän myös katselee ympärilleen, tosin ehkä hieman hajamielisenä, miettii (luullakseni), mutristaa huuliaan ja ilmiselvästi innostuu siirtyessään kirjoittamaan Toista sivua. En uskaltanut häiritä häntä.
Kuka hän onkaan?
Kirjoittiko hän reseptiä joulukakkuun?
Tilikirjaako korjaili?
Salaista romaania riveille ripusti?
Jos kysyisin, vastaisiko hän olevansa kirjailija? Tuskin. Kysyisin, mitä hän kirjoittaa, ja hän sanoisi kirjoittavansa jotain vain. Miksi kirjoittaa? Koska kirjoittamattomuus ahdistaa. Jotta voisi sivuuttaa lukemisen hetkeksi. Äh, tässä jo sotkin kaiken. Väritin yli viivojen. Minä ja sinä eivät halua pysyä erillään. Eivät tämä ja tuokaan. Tämä maailma ja se toinen.
Minulle jäi toivo, että kirjailija jonain päivänä sanoisi jotain.
Kenties hän tosiaan kirjoittaa,
ja kirjoitus
lentää metrojunan suljetusta ikkunasta kaksikymmentä minuuttia vastatuuleen
juttelee matkalla lokkiparven kanassa parhaista rantakallioista ja syvistä vesistä
ja pianomusiikki kaikuu kaiuttimista ja kaivertaa kirjoitukseen outoja vanhan
valokuvan suttuviivoja. Kaikki kulkeutuu kauas ihmiseen itseensä. Kiinni ottaa
siitä yksi täplä rakennustyömaan kyljessä. Ja he tangoavat kaivinkoneen katolla kuutamoon.
Jonain päivänä tunnen kirjailijan. Lupaan sinulle sen. Ja pliis, kerro nyt sinäkin minulle, mitä hän kirjoittaa! Tiedät sen kuitenkin.
Ystävällisesti,
Minä
