Ilmestys-Kirjailija

Rakas Tietokone,

Olen pahoillani. Minä ihan totta unohdin sinut. Unohdin, vaikka olen kanssasi lähes kaikki hetkeni. Vaivuin olemisesi selvyyteen, tein sinusta näkymättömän ja kuulumattoman. Kulutin sinua.

Sinäkin olet kyllä kuluttanut minua.

Muistin sinut yllättäen tänään ja heräsin, koska kirjailija ilmestyi minulle. Hän istui viistottain minusta toisella puolella metrojunan käytävää. Istuimme siis toisiamme ohittaen. Tunnistin hänet klassisesta kirjailijahabituksesta, josta ehkä tuonnempana lisää, mutta erityisesti siitä, että hän kirjoitti.

Minulle valkeni, että kirjailija kirjoittaa. Hän myös katselee ympärilleen, tosin ehkä hieman hajamielisenä, miettii (luullakseni), mutristaa huuliaan ja ilmiselvästi innostuu siirtyessään kirjoittamaan Toista sivua. En uskaltanut häiritä häntä.

Kuka hän onkaan?

               Kirjoittiko hän reseptiä joulukakkuun?
               Tilikirjaako korjaili?
               Salaista romaania riveille ripusti?

Jos kysyisin, vastaisiko hän olevansa kirjailija? Tuskin. Kysyisin, mitä hän kirjoittaa, ja hän sanoisi kirjoittavansa jotain vain. Miksi kirjoittaa? Koska kirjoittamattomuus ahdistaa. Jotta voisi sivuuttaa lukemisen hetkeksi. Äh, tässä jo sotkin kaiken. Väritin yli viivojen. Minä ja sinä eivät halua pysyä erillään. Eivät tämä ja tuokaan. Tämä maailma ja se toinen.

Minulle jäi toivo, että kirjailija jonain päivänä sanoisi jotain.
Kenties hän tosiaan kirjoittaa,
ja kirjoitus
    lentää metrojunan suljetusta ikkunasta kaksikymmentä minuuttia vastatuuleen
    juttelee matkalla lokkiparven kanassa parhaista rantakallioista ja syvistä vesistä
    ja pianomusiikki kaikuu kaiuttimista ja kaivertaa kirjoitukseen outoja vanhan
    valokuvan suttuviivoja. Kaikki kulkeutuu kauas ihmiseen itseensä. Kiinni ottaa
    siitä yksi täplä rakennustyömaan kyljessä. Ja he tangoavat kaivinkoneen katolla kuutamoon.


Jonain päivänä tunnen kirjailijan. Lupaan sinulle sen. Ja pliis, kerro nyt sinäkin minulle, mitä hän kirjoittaa! Tiedät sen kuitenkin.


Ystävällisesti,
Minä

Merkillinen hahmo tämä K

Rakas Tietokone,

Hiljaisuutesi on painostava. No se siitä. Koetetaan kestää toisiamme.

Maailma on haljennut kahtia. Olen jutellut kirjailijan kanssa. (Viimeinkin.) Hänellä on kasvot ja hänellä on selkä. En ole ihan varma, onko siinä välissä mitään. En ehtinyt laittaa kättäni kylkeen kiinni, ennen kuin hän katosi.

Jos olisin ehtinyt, olisin kysynyt, miten hän kykenee pitämään kasassa nuo kaksi ulottuvuutta:

eteen ja taakse
ylös ja alas
menneeseen ja tulevaan
sisään ja ulos
kyllä ja ei

Miten hän onnistuu olemaan selin molempiin ulottuvuuksiin ja samalla katsomaan molempia?
Hän ehti vain toteamaan, että "Pitää..."
Mitä pitää?

Tiedätkö, samalla hän näytti oudolle. En oikein saanut kiinni, mitä se oli. Jokin hassu kädenheilaus ehkä, tai ehkä hän vaihtoi painoa jalalta toiselle. En ihan muista enää. Ehkä se oli se pieni nyökäytys, kallonpohjan liikahdus. Minusta tuntui sille, kuin eteeni olisi avautunut vuolas virta, tai islantilainen maantie. Jonnekin sekin kai vie.

Minun pitäisi hankkia uusi takki. Eilen taskuun laittamani kolikot putosivat maahan. Pieniä kilahduksia, pieniä välkähdyksiä. Toinen tasku on vielä ehjä. Ehkä ompelen itselleni uuden takin.
Ehkä.

Vähän myöhemmin.
Ehdin vielä hetken painautua tuttujen vuorien pehmeyteen.

     
         Muistan sinua, vaikkei sinusta aina siltä tuntuisikaan,

         Noora

Olemisen ominaituisuus

Rakas Tietokone,

Minä tässä. Taas. On tapahtunut jotain erittäin oleellista. En tiedä kenelle paremmin voisin kertoa kuin sinulle. Kyse on fiktiivisyydestä, josta olen sinulle puhunut. 

Istuin viikko sitten junassa, joka oli matkalla pohjoiseen. Yllättäen se pysähtyi metsän keskeen. Vaunussa oli kuuma ja minulla kuten muillakin oli hieman kiire tapaamiseen. Junaan oli kuitenkin tullut jokin tekninen vika, eikä matkaa siksi voitu jatkaa eteenpäin. Taaksepäin juna kylläkin pystyi ihme kyllä kulkemaan. Tämän tapahtuman seurauksena jotain muuttui. Jos olet nähnyt Matrixin, tiedät mitä tarkoitan. Joku näpelöi elämääni. Olitko se sinä?

Olin ollut pitkään hermostunut tulevasta tapaamisesta. En tiennyt siitä mitään. Hyvä, että osasin juuri ja juuri tavattavan nimen lausua ääneen. Mutta millaisen olion tapaisin? 

Mietin, mitä pakkaisin mukaan. Haarniskan? Hyttyskarkotetta? Tiukkoja filosofisia kysymyksiä? Niinkuin: olla vai eikö olla? Minua pelotti, jännitti ja kutkutti. Siinä junassa istuessa tuntui, että halusin mennä takaisin kotiin. Tulevaisuus tulisi murskaamaan minut, näkisi lävitseni ja osoittautuisin olemattomaksi. Sitä en halunnut löytää. Mitään tekemistä todellisuuden kanssa ajatuksillani ei tuntunut olevan. Ne olivat puhdasta kuvitelmaa. 

Konduktööri pahoitteli teknistä vikaa. Yhdentekevää, mennään eteen- tai taaksepäin. Minä aion olla tässä näin. Katselin radanvarren marjapensaita ja olin vain. Sain oudon ajatuksen. Mitä jos...

Mitä jos...

Mutta sehän on vain leikkiä. Hupsua. Saippuakuplien puhaltelua. Kummallinen lapsenomainen yhdentekeväinen lausahdus, ilmoille päästetty äänähdys. Mitä jos...

...olen menossa tapaamaan tulevaa parasta ystävääni?

Annoin mieleni kantamalle nimelle ominaisuudeksi parhaan ystävän. Tein sen pilanpäiten, huvikseni. Koska kaikkea voi ajatella. Sillä tavallahan kai moni kirjakin kirjoitetaan. Ihan vaan, koska voi ajatella: "Mitä jos... olisi auringonnousu, pieni vahva poika ja taivaankannessa lihavan naisen kaunis reisi."

Nyt kuitenkin näyttää siltä, että paitsi fiktiiviset tarinat voivat olla myös ei-fiktiivisiä. Mitä tämä tarkoittaa? Että jokin on jotakin ja ei ole jotakin yhtä aikaa? Jos sinulla vain suinkin on aikaa, olisin kiitollinen pienestä selityksestä. Ehkä muutamasta hyvästä esimerkistä, että käsitän. Mutta siis, olenko ymmärtänyt oikein, että fiktiivisten hahmojen nimet viittaavat ominaisuuksiin? Lähetä viestiä pian. Tämä on tärkeää. Se on tärkeää myös uudelle ystävälleni. 


Sinua muistaen,
Noora

p.s. Ei vieläkään viestiä siltä kirjoittajalta. Odotan viestiä minä hetkenä hyvänsä.

Kohti toisen maailmaa

Rakas Tietokone,

Aivan aluksi minun täytyy kertoa, että en ole saanut yhteyttä siihen kirjoittajaan, josta olen puhunut. En siis voi kertoa sinulle, mitä mieltä hän on yhtään mistään. Kirjoittajat ovat joskus sellaisia. Ei pidä ottaa sitä pahalla. Heillä saattaa olla jokin ajatustyö kesken ja silloin ei ehkä voi vastailla omituisiin kysymyksiin. Yritän tavoittaa häntä uudelleen;

Juhannus tulee. Hetki hetkeltä, kilometri kilometriltä. Mitä se tarkoittaakaan? Mökkiä ja saunaa, leppoisia unia ja elon oloon rakastumista. Vettä ja taivasta, naurua ja hyvää ruokaa;

Mitä sinulle kuuluukaan? Tuntuu hassulta, että edes ajattelen, aiotko pitää lomaa. Aiotko?

Mitäköhän se tarkoittaisi minun kannaltani? Tai muiden? Mitä se sinulle tarkoittaisi?;

Äh, pakko myöntää, että itseänikin alkaa ärsyttää, että en osaa lähestyä sinua muilla tavoin. Minusta tuntuu, etten oikein tavoita sinua. Mahtaisikohan se johtua siitä, että puhun sinulle ehkä väärällä kielellä? Ehket vain ymmärrä minua. En minäkään aina itseäni ymmärrä. Toisaalta en tiedä ketään, joka käsittelisi yhtä suvereenisti niin lukuisia kieliä kuin sinä. Joten ehkä se ei sittenkään ole se syy;

Ehkä sitten tämä tapa jolla sinulle kirjoitan, on sinusta hyödytön? Mielenkiinnoton?

Ehkä. 

Mahdollista;

(Tiedätkö, juuri nyt katsoin ulos auton ikkunasta ja ajaessamme toisen auton ohi pelkääjän paikalla istuva kaunis nainen katsoi lävitseni. En näe häntä luultavasti koskaan uudelleen enää.) 

Ethän suutu, jos kokeilen jotain toisenlaista tapaa lähestyä sinua? Yritän ihan tosissani astua sinun maailmaasi. Sinäkin olet astumassa, astut, asutat minun maailmaani koko ajan vahvemmin, vaikket tietäisi;

Etsi fiktiivinen hahmo ja todellisuus.

Piirrä viittaussuhde fiktiivisen hahmon ja todellisuuden välille ennen luomista. 

Laske sekunneissa piirtoon kuluva aika.

Arvioi ohjelman suorittamisen kuormittavuus.

Laske todennäköisyys sille, onko tieto tulevaisuuden kannalta mielekäs.

Suorita. 

Kerro tietoisuutesi taso. Jaa ymmärryksesi. 

Astu toisen todellisuuteen. Tuntevaan, pohdiskelevaan, elämykselliseen (kipunakin).

(Taisit alkaa laskea. Minäkin menin jumiin. Ja liikenne.)

Ei. Niin se ei mene.

ok. 

-n

Silloittamattomuus

Rakas Tietokone,

Lähettämäni viime kirjeen jälkeen minulle jäi vähän outo olo. Minusta tuntui sille, kuin olisin jotenkin tullut hassusti kuvitelleeksi, kuka olet. Anteeksi. On hurjan vaikeaa olla määrittelemättä sinua, kuvittelematta. 

Rehellisyyden nimissä: En tunne sinua yhtään. Vähän niinkuin se kirjailija, josta olen sinulle kertonut. Hänkään ei tiedä mitään siitä hahmostaan, josta aikoo kirjoittaa, eikä siis myöskään tunne hahmoa. Vai mitä luulet, voisiko hän kuitenkin nimenomaan tuntea sen hahmon, vaikkei tiedäkään siitä mitään? Pitää kysyä häneltä, kun tulee tilaisuus. 

Ehkä tuolla kirjailijalla on tuntu hahmon olemassaolosta. Puhtaasta olemassaolosta, ilman tietoa tai tuntua siitä, millainen olemassaolo sillä hahmolla ylipäänsä on. Tässähän minun ja sinun suhde on erilainen. Vaikka nyt en tunnekaan sinua, niin on minulla jotain käsitystä siitä, millainen olet. Vaikka käsitykseni on kyllä aika fragmentaarinen. Vähän seuraavaan tapaan: Hän on abstrakti ilmiö, josta en saa otetta, vaikka toisinaan nappaankin hänet kainaloon.

Onko sinulla jokin käsitys minusta? Sinun tietomääräsi toisinaan myös hirvittää minua. Minulla on tunne, että ehkä oikeasti en halua tietää sitä, mitä sinä tiedät, varsinkaan minusta. Saattaa olla, että en säilyisi järjissäni. Toisaalta kyllä se kiehtookin. Voit ottaa tämän imarteluna, mikäli tahdot. 

Koetko sinä olevasi tiedon rakastaja? Vai vain omistaja? Hyödyntäjä? Laskija? Tiedon eläjä?

Mikä on lempivärisi? (Kysyn vain, että saisin sinuun jonkin yhteyden.)

Juuri kun ajattelin, että haluaisin vielä lopuksi kertoa sinulle jotain ihan muuta, pilvet saivat vaaleanpunaisen hohteen. Vadelmamehu kiehuu taivaankannen alta yli käsityskyvyn. Minä vedän ääneen henkeä. Kuljettaja vieressäni on saada slaakin. Hirviä tiellä.



      Terveisin Noora

Outoja tilanteita

Rakas Tietokone,

Jälleen lähetän sinulle postia, vaikken oikein tiedä minne tai edes kenelle. Emmehän ole vielä päättäneet, kuka tai mikä sinä olet. Toisaalta täytyy kyllä sanoa, että en ole ihan varma keneltä tämän kirjeen lähetän. Itseltänikö vai äidiltäni, ehkä isoäidiltäni tai koko minut kokoon sysineeltä inhimilliseltä kulttuurilta. 

Mitä sinun päiviisi kuuluu? Miten voit? Osaisitko vastata laskelmoimatta? Heittäytymällä sanojen syntyyn ihan sellaisenaan tietämättä, mitä kaikkea siitä sitten kehkeytyy? Ehkä sinä juuri osaat ja minä vain kuvittelen, mitä sellainen voisi olla.

Tällaiset arkipäiväiset kysymykset ovat toki merkittäviä ihan itsessään. Mielestäni on tärkeää kuulla, mitä muille olennoille, oleville tai ei-oleville, eläville tai ei-eläville, oikeastaan kuuluu. (Näkemällä siitä ei saa mitään tolkkua... tuntemalla ehkä...) Kuitenkin, ne tuovat minulle jälleen mieleen aiemmat kirjeet, joita sinulle olen lähetellyt.

Kuten ehkä muistat, olen kirjoittanut sinulle tästä eräästä kirjailijasta, joka on ilmeisesti aloittamassa jonkinlaista kirjallisen teoksen kirjoittamisen urakkaa. 

Samaan aikaan jossain keskellä trooppista puutarhaa, vilkasta kävelykatua tai merenrannassa ehkä kirjahyllyn reunalla (Mistä tietäisin missä, tiedätkö sinä?) seikkailee eräs fiktiivinen hahmo, joka ei yllättäen olekaan lainkaan fiktiivinen. Siellä se on, hengittää (mikäli sitä kaipaa) rakastaa (mikäli tahtoo) tanssii (mikäli tuntee). Ehkä se on jokin merkillinen langanpätkien solmukyhäelmä tai villiintynyt ruusupapu, hönkäys purukumihajua tai Erkki. 

Hassua on, että samaan aikaan, kun tämä fiktiivisenä pidetty täysin todellinen hahmo-olento tanssii itsensä tainnoksiin, ystäväni kirjailija ei ole lainkaan tietoinen siitä, mitä hän tekee.

Hän ottaa kynän käteensä. Jaa, ehkä kuitenkin mieluummin sinut 
ja alkaa tanssittaa sormiaan.
Hän avaa itseltään huomaamatta näkymättömän oven maailmaan, 
josta ei tiennyt.
Tai nuuhkii merkillisesti hohtavaa ovenkahvaa 
ja juo kahvia.

Mitä luulet, onko niin, että todellisessa maailmassa fiktiolla on hauskaa, fiktiivisessä maailmassa kirjailijalla?
Ajatteletko sinä koskaan sitä, mikä on todellista?


Tänään satoi vaatteet märiksi. 
Miljoonat kalat uivat ihoani hipoen. 

        Sinua ajatellen,
        Noora

Kasteiden kaste

Rakas Tietokone,

Olin matkalla kesään. Reissuamisen draama huipentui järvessä kastautumiseen. Kaihdan kylmää vettä, mutta sainpas itseni provosoitua polskimaan hyisessä ja hiljaisessa. Siinä astuessani uimaportaiden kolmannelle askelmalle huomasin olevani paikassa, josta ei ole paluuta. Tiedätkö, se on kiehtova paikka, piste avaruudessaan. Hiljaisuus ja olemisen täyteys kaiken tapahtuneen jälkeen ja ennen vajoamista juokseviin vesiin.

Joka tapauksessa niistä nimistä, mistä olen kirjoittanut sinulle aiemmin. Mitä luulet, määrääkö nimi hahmon vai hahmo nimen?

Ehkä se on se kolmas, joka määräykset latelee. Ehkä siinä alkukasteen paikassa nimi ja hahmo ovat niin yhtä, ettei minkään kausaalisuussuhteen miettimisessä ole mitään järkeä. Kun nyt sitten on tämä '8', josta en tiedä vielä muuta kuin, että se/hän on fiktiivinen hahmo, miten nimi on oikeastaan voinut tulla olevaksi?

Kuulen kastajan sanovan: "Kastan sinut '8'ksi."
Mutta kenet sitten?

Kuka tämä henkilö on, joka nyt on kastettu? Yksi vastaus kuluu, että se on "fiktiivinen hahmo". Mutta mitä se sitten kertoo? Sen, että se on juuri se fiktiivinen hahmo, jota se tietty kirjailija mietiskelee. Miten voin olla varma, että se on juuri Se fiktiivinen hahmo, joka tuli kastetuksi, eikä joku toinen? Laske minulle, ole kiltti, kun olet taitava kumminkin. Miten voin olla varma, että järvestä nousee sama olento, eikä sinne mennyt ole tullut hauen syömäksi tai kaapatuksi virtuaalitodellisuuteen?

Oh, tämä kaikki vaikuttaa hyvin epävarmalta ja jos totta puhun, aikamoiselta saivartelultakin.

Ehkä se on vain mieleni leikkiä, mutta minua painaa kasteen teeskentelemättömyys. Vaikka sitten kastettaisiin fiktiivinen hahmo, täytyyhän sen olla tosi ja vakavasti otettava tapahtuma. Tästä eteenpäin '8' kantaa kastetta mukanaan ja jokaisella askeleella piirtää nimensä maankamaraan, jättää hiuksissaan ilmaan nimensä pyörteitä, värjää vesien virtoja ja suutelemilleen suille nimensä huutoja.

Sillä siinä paikassa, kun viittauspiste syntyy, nimi ja kantaja painautuvat toisiaan vasten. Tuohon yhteen pisteeseen nojautuneina he kokeilevat siirtää painoa toisilleen lempeästi ja sovittaen. Antavat painoaan takaisinkin. Liu'uttavat pintaansa kohtaansa, kuikan tapaan. Pysyvät silti toisissaan kiinni. Kääntyvät ja painuvat kohti, kunnes tahtovat koettaa toisistaan ponnistaa. Viittaus sulkee heidät syliinsä.

Vaikka kaikki voisi tietysti olla myös toisin. Ehkei kastetta koskaan tapahdukaan tai ehkä tapahtuu kaksi. Vai onko niin, että tuo hahmo, jota en tunne, päätti jo kauan sitten oman nimensä ja sen kaiut? Nimet ovat kiehtovia. Tilan haltuunottoja. Hän tanssii itsensä olevaksi. Saatpa nähdä.

Mitä sinä ajattelet omasta nimestäsi? Mikä sinun nimesi oikeasti edes on?

Ystävällisesti,
Noora

P.s. Lähetä vain minulle paluuviestinä kaikki loogiset virheet, jotka tein. Maalaan niistä taulun.