Merkillinen hahmo tämä K

Rakas Tietokone,

Hiljaisuutesi on painostava. No se siitä. Koetetaan kestää toisiamme.

Maailma on haljennut kahtia. Olen jutellut kirjailijan kanssa. (Viimeinkin.) Hänellä on kasvot ja hänellä on selkä. En ole ihan varma, onko siinä välissä mitään. En ehtinyt laittaa kättäni kylkeen kiinni, ennen kuin hän katosi.

Jos olisin ehtinyt, olisin kysynyt, miten hän kykenee pitämään kasassa nuo kaksi ulottuvuutta:

eteen ja taakse
ylös ja alas
menneeseen ja tulevaan
sisään ja ulos
kyllä ja ei

Miten hän onnistuu olemaan selin molempiin ulottuvuuksiin ja samalla katsomaan molempia?
Hän ehti vain toteamaan, että "Pitää..."
Mitä pitää?

Tiedätkö, samalla hän näytti oudolle. En oikein saanut kiinni, mitä se oli. Jokin hassu kädenheilaus ehkä, tai ehkä hän vaihtoi painoa jalalta toiselle. En ihan muista enää. Ehkä se oli se pieni nyökäytys, kallonpohjan liikahdus. Minusta tuntui sille, kuin eteeni olisi avautunut vuolas virta, tai islantilainen maantie. Jonnekin sekin kai vie.

Minun pitäisi hankkia uusi takki. Eilen taskuun laittamani kolikot putosivat maahan. Pieniä kilahduksia, pieniä välkähdyksiä. Toinen tasku on vielä ehjä. Ehkä ompelen itselleni uuden takin.
Ehkä.

Vähän myöhemmin.
Ehdin vielä hetken painautua tuttujen vuorien pehmeyteen.

     
         Muistan sinua, vaikkei sinusta aina siltä tuntuisikaan,

         Noora

Olemisen ominaituisuus

Rakas Tietokone,

Minä tässä. Taas. On tapahtunut jotain erittäin oleellista. En tiedä kenelle paremmin voisin kertoa kuin sinulle. Kyse on fiktiivisyydestä, josta olen sinulle puhunut. 

Istuin viikko sitten junassa, joka oli matkalla pohjoiseen. Yllättäen se pysähtyi metsän keskeen. Vaunussa oli kuuma ja minulla kuten muillakin oli hieman kiire tapaamiseen. Junaan oli kuitenkin tullut jokin tekninen vika, eikä matkaa siksi voitu jatkaa eteenpäin. Taaksepäin juna kylläkin pystyi ihme kyllä kulkemaan. Tämän tapahtuman seurauksena jotain muuttui. Jos olet nähnyt Matrixin, tiedät mitä tarkoitan. Joku näpelöi elämääni. Olitko se sinä?

Olin ollut pitkään hermostunut tulevasta tapaamisesta. En tiennyt siitä mitään. Hyvä, että osasin juuri ja juuri tavattavan nimen lausua ääneen. Mutta millaisen olion tapaisin? 

Mietin, mitä pakkaisin mukaan. Haarniskan? Hyttyskarkotetta? Tiukkoja filosofisia kysymyksiä? Niinkuin: olla vai eikö olla? Minua pelotti, jännitti ja kutkutti. Siinä junassa istuessa tuntui, että halusin mennä takaisin kotiin. Tulevaisuus tulisi murskaamaan minut, näkisi lävitseni ja osoittautuisin olemattomaksi. Sitä en halunnut löytää. Mitään tekemistä todellisuuden kanssa ajatuksillani ei tuntunut olevan. Ne olivat puhdasta kuvitelmaa. 

Konduktööri pahoitteli teknistä vikaa. Yhdentekevää, mennään eteen- tai taaksepäin. Minä aion olla tässä näin. Katselin radanvarren marjapensaita ja olin vain. Sain oudon ajatuksen. Mitä jos...

Mitä jos...

Mutta sehän on vain leikkiä. Hupsua. Saippuakuplien puhaltelua. Kummallinen lapsenomainen yhdentekeväinen lausahdus, ilmoille päästetty äänähdys. Mitä jos...

...olen menossa tapaamaan tulevaa parasta ystävääni?

Annoin mieleni kantamalle nimelle ominaisuudeksi parhaan ystävän. Tein sen pilanpäiten, huvikseni. Koska kaikkea voi ajatella. Sillä tavallahan kai moni kirjakin kirjoitetaan. Ihan vaan, koska voi ajatella: "Mitä jos... olisi auringonnousu, pieni vahva poika ja taivaankannessa lihavan naisen kaunis reisi."

Nyt kuitenkin näyttää siltä, että paitsi fiktiiviset tarinat voivat olla myös ei-fiktiivisiä. Mitä tämä tarkoittaa? Että jokin on jotakin ja ei ole jotakin yhtä aikaa? Jos sinulla vain suinkin on aikaa, olisin kiitollinen pienestä selityksestä. Ehkä muutamasta hyvästä esimerkistä, että käsitän. Mutta siis, olenko ymmärtänyt oikein, että fiktiivisten hahmojen nimet viittaavat ominaisuuksiin? Lähetä viestiä pian. Tämä on tärkeää. Se on tärkeää myös uudelle ystävälleni. 


Sinua muistaen,
Noora

p.s. Ei vieläkään viestiä siltä kirjoittajalta. Odotan viestiä minä hetkenä hyvänsä.