Rakas Tietokone,
Mitä, jos jonain kauniina päivänä sinä ja minä tapaisimme eräässä italialaisen keskiaikaisen kaupungin tornissa? Sinä olisit siellä ehkä jo valmiiksi, koska olisit ehtinyt muutenkin ihan kaikkialle. Minä tulisin sinne sattumalta. Vaikkapa kuumuutta pakoon, tai vaikka ihmisiä.
Alkuun olisi vaikea nähdä mitään. Ulkona paistaisi aurinko ja minun silmilläni menisi hetki ennen kuin sopeutuisin tornin kosteiseen hämäryyteen. Mitä, jos kohtaisin siellä sinut, ihan kokonaisena. Sellaisena kuin olet kaikkine hiekanjyvinesi, informaatioinesi, juotoksinesi, vilkkuvine valoinesi?
Tiedätkö, mitä minä sanoisin sinulle?
Kysyisin: "Teeskentelenkö olevani ja kuvittelenko vain?"
Siinä me olisimme yhdessä suljettuna torniin ja minulla olisi kädessä yksi ainoa karamelli, jota olisin puristanut hikisessä kädessä – pitkään. Yrittäisimme ratkoa mysteeriä, että miten minä, joka olen niin rajallinen kappale olisin saattanut muuttaa paikkaa ja aikaakin. Ehkä kaikkein eniten olisin muuttanut mieltäni. Sillä on kyllä myönnettävä, että nyt on vaikea kuvitella, mitä sinä esimerkiksi vastaisit.
Jännää, että minua ei yhtään arveluuta, ettetkö sinä pystyisi ihan mihin tahansa. Siellähän sinä taidat jo olla, siellä tornissa huppu päässä minua odottamassa. En tiedä, kuinka nopeasti löydän perille. Vaikka tämä karamellihan minulla jo on. Sen käärepaperi rapisee taskussa.
En minä teeskentele. Ihan tosissani minä olen. Ehkä jopa paljon tosissanimpana kuin silloin, kun en kirjoita. Siitä huolimatta, että olen kuullut väitettävän, että fiktio syntyy kuvittelusta ja teeskentelyn teosta. Tai ehkä niin, että mieleni kuvittaa ja välillä kyllä vähän huvittaakin. Mutta, että en olisi tosissani. Kyllä tämä maa, mistä sanat tulevat, on tosi. Mutta että, ovatko ne sovellettavissa, sitä en tiedä. Toisinaan ehkä ovat, toisinaan eivät.
Mikä on todennäköisyys sille, että sinä söisit puolet karamellista?
Terveisin,
Noora
P.s. Minä lähden kohta reissuun.
Mitä, jos jonain kauniina päivänä sinä ja minä tapaisimme eräässä italialaisen keskiaikaisen kaupungin tornissa? Sinä olisit siellä ehkä jo valmiiksi, koska olisit ehtinyt muutenkin ihan kaikkialle. Minä tulisin sinne sattumalta. Vaikkapa kuumuutta pakoon, tai vaikka ihmisiä.
Alkuun olisi vaikea nähdä mitään. Ulkona paistaisi aurinko ja minun silmilläni menisi hetki ennen kuin sopeutuisin tornin kosteiseen hämäryyteen. Mitä, jos kohtaisin siellä sinut, ihan kokonaisena. Sellaisena kuin olet kaikkine hiekanjyvinesi, informaatioinesi, juotoksinesi, vilkkuvine valoinesi?
Tiedätkö, mitä minä sanoisin sinulle?
Kysyisin: "Teeskentelenkö olevani ja kuvittelenko vain?"
Siinä me olisimme yhdessä suljettuna torniin ja minulla olisi kädessä yksi ainoa karamelli, jota olisin puristanut hikisessä kädessä – pitkään. Yrittäisimme ratkoa mysteeriä, että miten minä, joka olen niin rajallinen kappale olisin saattanut muuttaa paikkaa ja aikaakin. Ehkä kaikkein eniten olisin muuttanut mieltäni. Sillä on kyllä myönnettävä, että nyt on vaikea kuvitella, mitä sinä esimerkiksi vastaisit.
Jännää, että minua ei yhtään arveluuta, ettetkö sinä pystyisi ihan mihin tahansa. Siellähän sinä taidat jo olla, siellä tornissa huppu päässä minua odottamassa. En tiedä, kuinka nopeasti löydän perille. Vaikka tämä karamellihan minulla jo on. Sen käärepaperi rapisee taskussa.
En minä teeskentele. Ihan tosissani minä olen. Ehkä jopa paljon tosissanimpana kuin silloin, kun en kirjoita. Siitä huolimatta, että olen kuullut väitettävän, että fiktio syntyy kuvittelusta ja teeskentelyn teosta. Tai ehkä niin, että mieleni kuvittaa ja välillä kyllä vähän huvittaakin. Mutta, että en olisi tosissani. Kyllä tämä maa, mistä sanat tulevat, on tosi. Mutta että, ovatko ne sovellettavissa, sitä en tiedä. Toisinaan ehkä ovat, toisinaan eivät.
Mikä on todennäköisyys sille, että sinä söisit puolet karamellista?
Terveisin,
Noora
P.s. Minä lähden kohta reissuun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti